Pala sielua

Tässä tekstissä koitin aukaista itselleni miten Turmio saa otteen toisen sielusta ja vie tahtomattaan sieltä palan itselleen. Mitä tapahtuu kun pala sielua katoaa? Miten se vaikuttaa ihmiseen ja mitä Turmio tuntee kun toisen sisin ryöpsähtää sisään? Miten Turmio kokee asian kokonaisuudessaan?

“Turmis, hei?” Enni otti Turmiota kädestä kiinni ja nosti katseensa miehen merihautojen sinisiin silmiin. “Mehän ollaan tapailtu jo jonkin aikaa, lähinnä kyllä täällä majatalon huoneessa, mutta kuitenkin. Minulla olisi sinulle jotain asiaa, tai siis minulla olisi sinulle jotain kerrottavaa…”

“Älä sano sitä, et tiedä mitä se tuo tullessaan.” Turmio keskeytti nuoren vaaleatukkaisen naisen. “Sinä et halua sanoa sitä, sinä et halua tarkoittaa sitä. Voi ei, minä olen antanut tämän mennä liian pitkälle.” Turmio ravisti Ennin käden pois.

“Mitä, miten niin. Mitä tämä oikein on?” Enni rypisti otsaansa. “Ethän sinä edes tiedä mitä olin sanomassa sinulle.”

“Sinä aiot sanovasi rakastavasi minua, eikö totta?”

Ennin ilmeessä käväisi hento hämmennys ja sitten punainen väri laskeutui muutoin niin vaaleille poskille. Hän nielaisi ja veti henkeä vastatakseen.

Turmio ennätti ensin, “Älä siis sano sitä, äläkä sano sitä ääneen. Et saa sitä kertoa minulle. Pidä se itselläsi. Pidä se visusti sisälläsi, lukitse se ja sulata avaimesta muodoton möhkäle jonka heität Myrskyävän meren pohjaan.”

“Siis mitä sinä sekoilet, miksi minä en sitä saisi sanoa? Ja miten jotain voi sulattaa jos sitä ei ole oikeasti olemassa, ja miksi mereen?”

“Jos tunnustat minulle rakkautesi, minäkin lipsahdan rakastamaan sinua. Sinä olet kovin erilainen, sinussa on jotain vapaan kaunista sisälläsi. Näen noiden smaragdin vihreiden silmien takana hauraita, upeita perhosia, nopean keveästi lentäviä pääskyjä ja raivoisasti taistelevan valkoisen tiikerin. Hymyssäsi on pieniä salaisuuksia, tuhman punaisia, huumaannuttavia viettelyksiä. Kosketat minua kuin tyyntä lammen pintaa. Saat minut väreilemään ja tyynnyttyäni odotan sinua uudestaan. Olen koittanut tehdä kaikkeni estääkseni itseäni rakastumasta sinuun. Ja sinä olet melkoinen villikko vällyissä. Voidaanko vain jatkaa niin kuin aikaisemmin?” Turmion äänestä huokui epävarmuus ja Enni huomasi sen.

“Rakastan sinua Turmio, RAKASTAN SINUA!!! Etkä voi tehdä sille mitään, et yhtään mitään.” Enni huudahti nopeasti, hyppäsi miehen syliin virnistäen vienosti ja suuteli syvästi suulle.

Turmio ei vastustellut. Nainen kaatoi hänet sänkyyn ja hukutti miehen suloiseen pehmeyteen. Turmio ei voinut vastustaa. Enni näykki, etsi herkät pisteet, tutki tuttua maastoa omistajan ottein. Sänky oli nujerrettu taas, jälleen kerran.

Huoneessa tuoksui kaksi lämmintä ihoa. Lähekkäin ne näyttivät sulautuvan yhteen, saumattomasti ja kumpuillen kuin villit eläimet öisellä aavalla. Ilmassa väreili kiihkeitä huokauksia, ne tarrautuivat kattopalkkeihin ja huurtuivat kiinni ikkunoihin.

Pieni, vimmatusti säteilevä pyöreä säde lipui Ennin huokauksen mukana ulos. Se kieppui, rätisi ja tirisi. Säde nousi ylös kahden hikisen selän ylle. Se pysähtyi.

“Minä rakastan sinua Enni, rakastan sinua.. Ja olen niin kovin pahoillani. Anna minulle anteeksi..”

Säde kiepahti ympäri, pirskahteli ympäriinsä ja tipahti Turmion avonaiselle kämmenelle.

“Annathan minulle anteeksi…”

Turmio painoi käden nyrkkiin ja sulki silmänsä. Hohtava valo pakeni sormien välistä loistaen kirkkaampana kuin mikään muu. Se alkoi liikkumaan käsivartta pitkin ylös ja sen valon kajossa pystyi näkemään Turmion ihon läpi. Turmion silmät leimusivat. Hän tunsi miten kevät pirskotteli keveän tuulen mukana raikasta vettä. Hän tunsi miten lämmin lintuemon pesä on ennen syntymää. Hän lipui kevyenä pitkin tähtien virtoja, näki elämän, ei pelännyt kuolemaa. Kuolemaa ei ole. On vain suloinen jatkumo, loppumaton pehmeys. Turmio oli kaikki, kaikki oli Turmio. Hetken.

Enni piti kättä rinnallaan, hän tunsi miten sydän jätti väliin lyönnin, kaksi. Kylmä viima ravisteli sisältä, se meni luita pitkin vieläkin syvemmälle ja riepotteli tunteita tieltään. Kylmyys ei turruttanut, se jäi. Se täytti sen pienen kohdan joka oli hetki sitten irtautunut. Ennin silmissä paistoi hämmennys ja sitten kauhu. Mitä helvettiä oikein tapahtui?!? Kyyneleet olivat vain hetken päässä kun nuoren naisen silmiin asettui viileys. Ikijään kaltainen jähmeys.

Enni katsoi avuttomasti päällään olevaa miestä “Hei Turmis, mitä tämä on, mitä minulle..”, lause jäi kesken vihreiden silmien sulkeutuessa ja kehon äkillisesti rentoutuessa.

Turmio kierähti liikkumattoman naisen päältä pois. Ikkunan läpi viisti pieni viipale kalpeaa aamuista aurinkoa peiton päälle. Takan tuli oli sammunut jättäen kevyesti kytevän hiilloksen. Yöllinen lämpö oli jo kuitenkin haihtunut pois.

Turmio katsoi naista. Kuinka sileä ja kaunis toisen iho olikaan. Kasvojen sirot piirteet piirtyivät valkoista tyynyä vasten eikä mikään näyttänyt eilistä erillaisemmalta. Ennin kauneus ei ollut kadonnut. Mutta ihoa koskettaessa saattoi havaita pienen eron lämmössä. Eilen Enni oli ollut kuuma, lämmin ja elämää pursuava. Nyt iho tuntui viileämmältä. Se oli jotenkin etäisempi, ei kuollut, mutta ei oikein elossakaan.

“Mitä minä olen taas tehnyt, miksi minä en opi..” Turmion silmät kostuivat kun hän kuiskasi. “Olen niin pahoillani, todella pahoillani..” Hän käänsi päänsä kohti lattiaa.

Turmio nousi sängyltä ja laittoi housut jalkaansa. Sitten hän meni takan luokse ja lisäsi hiilloksen päälle puita, aukaisi ikkunan verhot kokonaan ja peseytyi pienen pesusoikon ääressä. Takasta nousi ensin savu ja sitten liekit leimahtivat nuollen halkaistuja halkoja. Pestyään itsensä Turmio aukaisi pöydän laatikon, nosti sieltä palan paperia ja mustasulkaisen kynän. Sitten hän istuutui kirjoittamaan.

Kun luet tämän kirjeen, olet jo ehkä hieman turtunut. Rauhoittunut ja mielesi on toivottavasti tasaantunut. En voi mitenkään puolustella tekoani. Mutta tiedä etten tehnyt sitä tahallani vaikka tiesinkin tekoni seuraukset. En mahtanut rakkaudelleni mitään. En voinut sitä estää, se halusi syttyä, levitä ja syleillä sinua. Rakkauteni halusi meidät kietoa yhteen ja suudella meitä kuin eteläisen meren lämpöinen tuuli tuo merimiehet kotiin. Rakkauteni on yhä villi, vaikka olen sitä koittanut kesyttää. Rakkauteni on yhä, sinua kohtaan.

Olen nyt pahoillani mitä seuraavaksi kirjoitan, mutta tunnen olevani sen sinulle velkaa. Ja se on vähintä mitä voin sinulle nyt tehdä. Luultavasti muuta apua et minulta enää ikinä haluakaan. Jos edes luet tätä kirjettä näin pitkälle. Menkäämme siis suorin tein itse asiaan.

Sielustasi on pieni pala poissa. Se on nyt minussa. Tuon palan paikalle sinussa on kolottava kylmyys tehnyt kodin. Mitä todennäköisimmin et siitä tule elämäsi aikana eroon pääsemään. Se kalvaa sinua, jäytää sisältä ja tekee lämpimistäkin päivistä jäätäviä. Osa sinusta haluaisi tuntea lämmön, mutta et siihen kykene. Et enää pysty rakastamaan, et pysty enää tuntemaan toisen ihmisen paloa ja lämpöä. Ja se kalvaa sinua pahemmin kuin itse kylmyys. Näet vuodenaikojen muuttuvan, lapsien syntyvän, häiden ja hautajaisten menevän. Mutta ne ovat vain tyhjää helinää sinulle. Onttoa vaskisten kellojen kuminaa. Kylmyyttä.

Ainoa neuvo minkä voin sinulle antaa on seuraava: turruta myös viha. Anna läheisille ihmisille ainakin ulkokuoresi. Näyttele niin hyvin kuin pystyt. Älä ojenna surua ja kylmyyttä muille. Vaikka se saattaisi tuntua hetken hyvältä, on se pelkkää valetta. Sitä enemmän kylmyys tekee sinuun kotia mitä enemmän sitä jaat ulos. Ja lopulta kylmyys on syönyt loputkin sielustasi, eikä kuolemasi jälkeen ole enää mitään millä jatkaa. Jos haluat tehdä vielä parhaasi, elä näytellen. Älä anna kylmyyden syödä sinua kokonaan. Näin säästät kuoleman jälkeen mahdollisuuden korjata rikkoutunut sielusi. Tiedän, tätä on vaikea uskoa. Mutta usko pois, sinulla on sielu, sieltä on pala pois ja kuoleman jälkeen sen voi vielä korjata. Mahdollisesti.

Mutta nyt jätän tämän tähän. Jos haluat vielä jostain syystä joskus keskustella kanssani, olen siihen aina valmis.

Syvästi, vilpittömästi pahoitellen

T. Turmio                  

Turmio taitteli kirjeen neliöksi ja repi sen sitten paloiksi. Heitti palat tuleen ja laittoi paidan päälleen. Ruskea reppu oli nurkassa, kaikki tarpeellinen oli pakattu jo eilen. Paperin palat loimusivat takassa, lämmin ilmavirta nosti niitä ylemmäksi kuin leikkiäkseen niillä ja poltti ne sen jälkeen tuhkaksi.

“Et tiedäkään Enni miten pahoillani olen..” Turmio avasi oven, kääntyi vielä katsomaan nukkuvaa naista ja painoi sitten oven takanaan kiinni. Majatalon raput narisivat jaloissa kun hän asteli alakertaan ja maksoi vielä yhden lisäyön huoneesta.

Aamu oli auennut kokonaan ja loisti Kiertämän kaduilta öisen kosteuden jäljiltä kirkkaana suoraan silmiin. Kevät oli jo pitkällä. Oli aika vaihtaa maisemaa.